Pätkis-patukoita ja elämän epähallintaa

Se oli yksi elämäni hienoimpia hetkiä, kun viimein myönsin itselleni, että olen sairas. Vuosikausia piinannut taakka putosi jysähtäen alas hartioiltani. Vapisin ja itkin ääneen kasvot märkinä ja nenä räässä kuin pieni lapsi, jolta oli viety rakkain lelu. Kyynelkarpalot juoksivat poskillani ja ilma tarttui kurkkuuni. Takeltelin tajuamatta, että viimein minulla olisi mahdollisuus hengittää vapaammin.

Puhkuin intoa terapiajakson alkaessa. Ajattelin, että psykologin avustuksella minä teen itsestäni terveen ja suuri ja auvoinen elämä lepäsi silmieni edessä. Ajattelin, että viimein minusta tulisi oman elämäni herra. Halusin onnistua ja tunsin niin tapahtuvan. Ja kun viimeinen istunto päättyi, hyvästelin terapeuttini hymyssä suin. Olin iloinen ja onnellinen siitä, kuinka paljon olinkaan edistynyt. Tunsin, että olin viimein alkanut ymmärtämään miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyin. En enää ollut sokeasti oman itsekriittisyyteni vallassa ja ruoanhimoni riepoteltavissa. Suljin oven viimeisen kerran ja totesin, että nyt minun on sitten selvittävä omillani.

Vaikka tähän asti olenkin selvinnyt ihan hyvin, niin minusta välillä tuntuu, siltä etteivät elämäni ohjat pysy omissa käsissäni. Jokin yrittää harhauttaa minua. Jokin antaa minulle vääriä kuvitelmia, uskottelee minulle vääriä asioita itsestäni ja niiden varjolla se vaivihkaa houkuttelee minut mukaansa. Hetken hairahduksesta se kääntyy minua vastaan ja sysää minut takaisin omaan epätoivooni. Se jokin on minussa itsessäni. Se jokin on oma harhaluuloinen haaveeni siitä, että minä voisin parantua.

Kuinka vaikeaa onkaan löytää itsestään rohkeus myöntää olevansa sairas ja tarvitsevansa apua. Lopulta kuitenkin on vieläkin vaikeampaa hyväksyä se, ettei sairaudestaan voi koskaan täysin parantua. Riippuvuus on tuleva olemaan matkakumppanini halki koko loppuelämäni. Voisi sanoa, että olen tietyllä tapaa aivan kuin alkoholisti. Sen kanssa on vain elettävä. On hyväksyttävä se, ettei tule päivää, jona voisin heittäytyä välinpitämättömäksi ja antautua kaikkien houkutustensa vietäväksi. En voi syödä neljää laskiaispullaa, vaikka joku muu niin tekisikin. Minun henkiselle sietokyvylleni kaksikin on liikaa.

Mutta silti, riippuvaisuudesta riippumatta, minulla voi olla terve elämä. Tarvitsee vain myöntää olevansa parantumaton.

Avainsanat: ahmiminen, Alkoholismi, Elämä, Laskiaispullat, Riippuvuus, syömishäiriöt

Viime viikonloppuna oli yksi viimeisen puolen vuoden tärkeimmistä hetkistä. Minä sorruin. Sorruin hyvinkin totaalisesti. Heräsin aamulla ainoana ajatuksenani se, että haluan syödä ja se sumensi mieleni. Onhan minulla oikeus tehdä mitä minä itse haluan. Ei minun tarvitse ketään kuunnella, jos haluan syödä juustoraastetta suoraa pussista tai lounastaa heti aamiaisen päätteeksi. Ei minun tarvitse ketään kuunnella, ei ainakaan itseäni… Kaksi tuntia heräämisen jälkeen makasin sängyllä kuin elefantin niellyt boa.

Kyseessä oli siis lauantai, päivä, jona tavalliset ihmiset nauttivat vapaapäivästään ja tekevät jotakin mukavaa ja rentouttavaa. Minä en kyennyt yhtikäs mihinkään. Kamala polte ja turvotus. Ja suunnaton pelko. Pelkäsin mennä ulos, sillä kotitalooni nähden tien toisella puolen on ruokakauppa. Se voisi imaista minut sisäänsä, jos menisin yhtään liian lähelle.

Päivä kului hitaasti mutta varmasti, ja vatsassani vellonut yliravinto alkoi vähitellen sulaa. Mutta kuinka sulattaisin sen, että mokasin? Kuinka minä siitä selviäisin? Lopulta ainut tapa selvitä eteenpäin, on päästää irti tuosta mieltä jäytävästä itseinhosta - häpeästä, joka vetää sisuksiinsa ja tukehduttaa. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jättää taakse se paha, jota on itselleen tehnyt ja jatkaa eteenpäin.

Selvisin siitä päivästä. Kevyt illallinen ja kauniita unia, ei muuta. Enää minua ei pelota.

Avainsanat: ahmiminen, syömishäiriöt

Minusta on tullut hajamielinen. Unohtelen tavaroitani ja sekoitan asioita. Tänään hukkasin kokonaisen tunnin. Saavuin paikalle muka hyvissä ajoin ja ihmettelin, miksi missään ei näkynyt ketään. Ja sitä, miksi kaikki kellot olivat väärässä ajassa.

Yleensä ottaen ihmisillä on tapana pitää keskeneräisyyttä varsin normaalina, harvoin kun tässä elämässä mikään valmiiksi tulee kuitenkaan. Itse en ole moista koskaan sisäistänyt, omasta keskeneräisyydestäni huolimatta. Minä olen aina ollut perfektionisti ja pyrkinyt pitämään ympäröivän maailman kontrollissani. Mielestäni asiat on tehtävä sata lasissa niin hyvin kuin pystyy ja tietysti ajallaan. Eihän kukaan sellaiseen tietenkään aina pysty, niin kuin en minäkään, mikä on entisestään kuormittanut ylirasittunutta psyykettäni. Minulle keskeneräisyys on yhtä kuin epäonnistuminen ja epäonnistumista puolestaan en ole koskaan pystynyt sietämään. Näin ollen itselleni asettamat vaihtoehdot ovat muotoutuneet mitä rajallisimmiksi. Joko annan itseni nääntyä perfektionismin vaatimuksiin tai sitten mitääntekemättömyyksissäni romahdan riittämättömyyteeni. Käytännössä vaihtoehtoja ei edes ole olemassa, sillä kyse on vain saman kolikon kääntöpuolista – tunteista, jotka ovat aina yhtä aikaa läsnä.

Syksyllä olin riemuissani, kun ensimmäistä kertaa vuosikausiin myöhästyin bussista puhtaasti omaa huolimattomuuttani - ehkä minulla sittenkin olisi toivoa! Ehkä sittenkin voisin päästä neuroottisen ylipedanttiuden ikeestä. Ehkä joskus pystyn olemaan suunnittelematta jokaista askeltani tai suupalaani. Miettimättä ihan vain kaiken varalta aivan kaikkea, sillä voihan olla, että se suunnitelma D:kään ei onnistu…

Mutta olikohan höveliyden ylistykseni sittenkään hyvä idea? En ole ollut siitä aivan vakuuttunut niinä hetkinä, jolloin olen löytänyt itseni etsiskelemästä kadonnutta lompakkoani ja miettimästä sitä suunnatonta määrää kortteja, jotka minun kenties täytyisi uusia oman huolimattomuuteni vuoksi; tai pohtimasta mihin olen saattanut jättää 200 euron terveyskenkäni, tai ratkomasta holtittomaksi yltyneen rahankäyttöni aiheuttamia ongelmia.

Mutta kyllä, kyllä minun elämäni nyt on sittenkin paremmin kuin ennen! Krooniseen stressitilaan verrattuna satunnaisen hutiloimisen aiheuttama kolotus on mitä vähäisin vaiva.

Avainsanat: Höveliys, Perfektionismi, stressi, Stressittömyys

Kirjoittaminen oli minulle henkireikä silloin kun jääkaappi vietteli minua luokseen kuin seireeni konsanaan eikä mikään muu tuntunut auttavan. Istuin sohvalla päiväkirja kädessä ja kirjoitin ja kirjoitin niin kauan, että kaikki vuoti ulos. Paperilla ahdistus ei näyttänyt enää yhtä uhkaavalta. Aikansa niitä sanoja tuijotteli ja lopulta löysi niistä tuttavansa, sen sietämättömän hupsun, jonka niin hyvin kyllä tunsi.

Sohvalta en hievahtanut, en sitten mihinkään, ennen kuin kuulin ulko-oven kolahtavan. Puuhenkarin kolahduksesta eteisen naulakkoon tiesin, että vaara oli ohi. Taas olin selvinnyt.

Nyt voin sanoa olevani jo reilusti voiton puolella. Jopa joulusta ja valtoimenaan lainehtineista suklaakonvehtimeristä selvisin. Vatsamakkaroitani kyllä vieläkin tuijottele liian usein, mutta ei kai sitä kaikista huonoista tavoistaan pysty kerralla eroon hankkiutumaan. Joulun alla nimittäin lopetin kynsienpureskelunkin – ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen.

Yhtä asiaa kuitenkin kovasti kaipaan. Kirjoittamista. Minulla kai menee liian hyvin, jotta kirjoittaisin yhtä paljon kuin ennen. Mistä se johtuukaan, että mukavista ja positiivisista asioista kirjoittaminen tuntuu tyhjänpäiväiseltä, jopa vähän typerältä? Meihin suomalaisiin on melankolia ja pessimismi niin syvälle juurrutettu, ettei niitä noin vain saa kannoiltaan karistettua. Se todellakin on kovin vaikeaa kertoa siitä kuinka elämä on ihanaa. Kuinka ihanaa on nähdä peilikuvansa hymyilevän. Kuinka ihanaa on tuntea kuinka vatsanpohja innosta kihelmöi ja öisin valvoa malttamatta odottaa seuraavaa päivää.

Avainsanat: innostus, melankolia, pessimismi, suklaa, syöminen

Jäätelöpaketti kesti pakastimessa niin kauan, etten enää edes muistanut koska se oli ostettu. En muista sitäkään, koska noin olisi käynyt edellisen kerran. Mikä saavutus!

Minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt mitä iloa on pienistä jäätelötikuista tai yhden suupalankokoisista suklaapatukoista tai leivoksista. Mitä järkeä missään herkuissa on, jos ei niitä voi syödä paljon? Pusseittain, litroittain… Sehän se idea on. Vai onko?

Tänä syksynä päätin, etten en halua menettää ruoalle enää yhtään hetkeä elämästäni. Niinhän minä olin päättänyt niin monta kertaa aikaisemminkin. Että nyt se loppuu. Ei enää muruakaan. Ja kerta toisensa jälkeen romahdin itseinhooni, painajaisiin peilikuvastani. Epäonnistuin, inhosin vielä enemmän, söin vielä enemmän. Vikana oli se, että tein päätökseni aivan vääristä lähtökohdistani. Ajattelin, että minun olisi nimenomaan ryhdistäydyttävä, palautettava itseni ja kehoni takaisin ruotuun. Minkäänlaista kauaskantoisempaa edistystä vaan ei voi tapahtua ennen kuin tajuaa olla hyvä itselleen…

Viime viikolla tuli täyteen tasan kolme kuukautta ahmimatta – ja mikä parasta, muistin noteerata koko merkkipäivän vasta seuraavana päivänä! Kaksi kuukautta oli työvoitto. Se oli juhlapäivä ja ostin sen kunniaksi uudet kengät ja pullon kuohuviiniä. Kolme kuukautta täynnä ja välillä jopa unohdan ajatella ruokaa.

Avainsanat: ahmiminen, parantuminen, syömishäiriöt

Näin tänään auringon. Poljin pyörällä punaiset kumisaappaat jalassa. Suuri oranssi pallo lämmitti kasvojani ja sai pimeänhorrokseen vaipuneen mieleni hymyilemään.

Joka vuosi se tulee, aina yhtä vähitellen ja vääjämättä, mutta kuitenkin yllättäen. Jonakin aamuna vain huomaat, että valoa ei enää olekaan. Nostat verhot, mutta huone ei valkene eikä kattolamppua voi sammuttaa. Ja se väsymys, määrätön nukkuminen. Aurinko laskee ennen kuin edes heräät.

Pieni pakahduttava valonpilkahdus

Hengitän sitä ahnaasti sisääni,

Imen jokaiseen soluuni.

Pysyisitpä luonani

Lämmittäisit minua.

Miksi kiirehdit

taivaanrannan taakse

Älä jätä minua pimeään.

Avainsanat: kaamos, punaiset kumisaappaat, syysmasennus

Kuinka suhtaudut itsellesi tuntemattoman ihmisen kärsimykseen? Osaatko olla empaattinen, jos et näe surullisia silmiä edessäsi, vaan joudut itse ne kuvittelemaan? Riittävätkö edes silmät, jos et tiedä mistä suru kumpuaa? Tarvitseeko sinun tuntea se tie, jota parkkiintuneet jalat ovat kulkeneet tunteaksesi niiden säryn? Ymmärrätkö tunteita, jos et osaa antaa niille nimeä?

Empaattisuus ei välttämättä ole helppoa, vaikka kaiken kivun näkisi omilla silmillään suoraan edessään. Vaikka tuntisi jokaisen tarinan ja jokaisen kyyneleen. Sitä kasvattaa ympärilleen kivikovan muurin, jonka läpi ei anna tunteiden tunkeutua. Jos sen antaisi tapahtua, joutuisi kenties tuntemaan omiansakin.

Tunteet ovat niitä viheliäisiä, jotka muistuttavat kaikesta siitä mitä me olemme eläneet, mistä me olemme tulleet, mikä on tehnyt meistä sellaisia kuin olemme. Menneisyyden hetket ovat menneet, mutta jättäneet jälkeensä tunteita, joiden vuoksi edelleen käyttäydymme niin kuin käyttäydymme – ja sitten sanomme, että ”minä nyt vain olen sellainen”. Mutta tiedämmekö me edes keitä me olemme? Olemmeko koskaan vaivautuneet tutustumaan itseemme? Miettimään mitä tunnemme? Miksi toiset asiat saavat meidät nauramaan ja jotkut muut itkemään? Missä ovat kipeimmät haavamme?

Kuinka olla empaattinen tuntematonta kohtaan, jos ei osaa kuunnella edes itseään? Kuinka arvostaa tunteitaan ja kohdella itseään hyvin, jos ei itseään tunne.

Avainsanat: elämän (epä)hallinta, empatia, tunteet

Anoppi toi kakun ja nyt siitä on puolikas jääkaapissa. Pyysin, että hän veisi loput mukanaan, mutta enhän minä inttämään voinut ruveta. Eihän anoppi pahalla, ei hän edes tiedä. Eikä se kakkukaan alun perin minulle ollut. Mutta nyt se kakku kuitenkin on tuolla jääkaapissa ja minä olen sen kanssa yksin.

Jo kaksi kuukautta olen selvinnyt. Suurin osa ajasta on kulunut jopa kohtalaisen helposti. Näitä tällaisia päiviä kuitenkin tulee. Päiviä jolloin joka paikkaa kivistää, väsyttää ja kaapissa vielä vaanii tyrnihyytelökakku, mutta jotenkin näistä päivistä on silti selvittävä. Ihan itse vieläpä. Niin, tämähän on syksyn ensimmäinen viikonloppu kun olen yksin kotona. Helppoa olisi laittaa kaikki kuumetaudin ja väsymyksen piikkiin. Väittää, että vain läheisyydenkipeyteni johtuu vain siitä, että pääni on niin täynnä räkää. Uskotella itselleen, että kyllähän sairastava ansaitsee vähän hemmottelua. Vähän herkkuja.

Minä vaikka makaan tässä sohvalla ja lasken minuutteja koko viikonlopun, mutta se kakku pysyy kaapissa.

Avainsanat: ahmiminen, syömishäiriöt

Vasta edellisessä tekstissäni pohdiskelin kykenemättömyyttäni sairastaa tai yleensäkään olla aloillani ja nyt olen sängyn omana. Jo pari päivää on kulunut kuumehoureissa kykenemättömänä tekemään yhtikäs mitään. Enkä ole ahdistunut, en ainakaan vielä. Ja se jos mikä on saavutus.

Huomaan, että jokin selkeä muutos pääni sisällä on tapahtunut. Jokin siellä on herännyt tajuamaan, että itseään ei pitäisi jatkuvasti vain sättiä ja rankaista. Ei sellainen ketään tervehdytä eikä voimaan paremmin – ei henkisesti eikä fyysisesti. Ja olisihan se hyvin itseriittoista kuvitella, etteikö tämä maailma selviäisi muutamaa päivää ilman minua. Turha väittää olevansa korvaamaton. Toisaalta eikö se olisi muita ihmisiä aliarvioivaa ajatella, että he eivät ymmärtäisi, miksi en ole pystynyt täyttämään velvollisuuksiani?

Harvoin on niin, että kukaan muu minua sormella osoittelee tai toruu kuin minä itse. Itse minä olen aina ollut ankarin arvostelijani. Se, joka on asettanut vaatimuksia eikä ole suostunut niistä periksi antamaan, vaikka voimat olisivat ehtyneet. Vasta nyt alan ymmärtää kuinka kaltoin olen itseäni kohdellutkaan. Kuinka paljon olen vaatimuksillani itseäni haavoittanut. En ehkä vieläkään osaa olla lempeän pehmoinen ja armollinen itseäni kohtaan, mutta nyt edes ymmärrän olla tekemättä asioita, joilla ehdoin tahdoin aiheutan pahaa oloa.

Avainsanat: elämän (epä)hallinta, mielenterveys, Rentoutuminen, stressi, väsymys

Kuinka voi olla niin vaikeaa olla tekemättä? Olla olematta hyödyllinen ilman, että ajattelee koko ajan sitä kuinka pitäisi tehdä jotakin hyödyllistä? Olla vain, antaa ruumiin ja sielun levätä. Toisinaan se kenties onnistuu jos vain on jossain tarpeeksi kaukana hyödyllisyyden ulottumattomissa, paikassa, jossa yksikään tekemätön työ ei häiritse läsnäolollaan. Mutta oleppa kotona ja yritä unohtaa tekemättömät koulutehtävät, pölypallot sängyn alla, tyhjyyttään ammottava jääkaappi. Vain katse ympärille ja mieleen muistuu niin monta asiaa, joiden tekemistä olet kenties suunnitellut jo pidemmän aikaa. Tai sitten mielessäsi selailet kalenterin sivuja ja lasket päiviä läheneviin deadlineihin. Aina ei vaan jaksa eikä huvita tehdä mitään, mutta vaikka sen faktan hyväksyisikin ja antaisi itsensä olla tekemättä mitään, kuinka osaisi myös olla ajattelematta mitään?

Minulla on ollut tapana ahdistua jo yhdessä tyhjän täyteisessä päivässä. Välillä pelkkä kotona olo on riittänyt siihen, että tuskainen aalto on ajanut ylitseni. Pyörin huoneita nurkasta nurkkaan enkä siedä itseni kanssa seurustelua. Sairastaminen on ollut kaikista pahinta. Se, että olet sängyn oma useamman päivän ja makaat yksin kotona horkkaisen mielesi kanssa. Siksi en kai viime vuosina ole juuri sairastellutkaan. En ainakaan ole hyväksynyt olevani niin kipeä, että vuodelepoa tarvitsisin.

Hyödyttömyys saa minut stressaantumaan. Tunnen, että aikani kuluu hukkaan, jos en sitä jatkuvasti käytä sitä oikein. Tyhjiä hetkiä täytän milloin mitenkin. Usein pureskelen kynsiäni, varsinkin bussiimatkoilla. Lukemaan en pysty liikkuvassa kulkuneuvossa, mieluiten yritän nukkua. Kun sekään ei onnistu, keskityn kynsiini. Kaikkiin niihin koloihin ja säröihin, joita niiden kärjistä löydän sormieni päitä toisiinsa hieroessani. Puraisen pois särön toisensa jälkeen, mutta aina joku uusi kohta tuntuu terävältä ja sitten siitäkin on pästävä eroon. Usein järsin kynteni niin lyhyiksi, että sormenpäihin koskaa ja iho on vereslihalla.

Mitä kaikkea olisinkaan voinut saavuttaa, jos olisin käyttänyt kaikki tyhjät hetket hyödykseni? Tuskin mitään kovinkaan suurta. Kuinka paljon hyödyllisempää minulle olisikaan se, että osaisin unohtaa tuskailuni, rauhoittaa mieleni ja nauttia noista elintärkeistä tyhjyyden hetkistä.

Lago Atitlan, Guatemala

Avainsanat: elämän (epä)hallinta, mielenterveys, pakkomielteet, stressi